Naapurin Eila tiesi kaiken ennen kaikkia.
Hänellä oli veranta, jolta näki koko tien,
ja kahvikuppi, joka ei koskaan ehtinyt jäähtyä.
"Tuleppas tänne", hän huusi yli aidan,
ja istuit verannan tuolille,
joka narahti tutulla tavalla.
Hän tarjosi pullaa — aina pullaa —
ja kertoi kylän kuulumiset:
kenen poika oli tullut armeijasta,
kenen lehmä oli poikinut yöllä,
ja miksi Virtasten auto oli ollut
Mäkisten pihassa tiistai-iltana.
Hän tiesi, koska mansikka kypsyy
ja milloin perunat nostetaan.
Hän tiesi, mitä lääkettä flunssaan
ja mitä sanoa, kun suree.
"Aika kultaa muistot", hän sanoi.
"Mutta ei tarvitse odottaa.
Voit kiillottaa niitä itse."
Eilaa ei enää ole.
Veranta on tyhjä ja tuoli on viety.
Aitaa ei ole maalattu vuosiin.
Mutta joka kerta kun leivon pullaa,
kuulen hänen äänensä:
"Tuleppas tänne."
Ja menen. Muistoissani menen aina.
— Tuntematon