Meillä puhutaan hiljaisuudesta
kuin se olisi ongelma.
"Miksi et sano mitään?"
"Onko kaikki hyvin?"
Mutta suomalainen tietää:
hiljaisuus ei ole tyhjyyttä.
Se on kunnioitusta
— sinua, itseäni ja hetkeä kohtaan.
Hiljaisuudessa kuuluu enemmän.
Tuulen surina männyssä,
jään narina kevättalvella,
kahvikupin asettuminen pöydälle.
Hiljaisuudessa näkee enemmän.
Toisen ilmeen, pienen hymyn,
käden liikkeen, joka sanoo
enemmän kuin tuhat sanaa.
Maailma on täynnä melua.
Täynnä ihmisiä, jotka puhuvat
kuullakseen oman äänensä.
Me puhumme, kun on jotain sanottavaa.
Ja kun ei ole — olemme hiljaa.
Yhdessä. Vierekkäin. Tyytyväisinä.
Se on meidän tapamme rakastaa.
— Tuntematon