Me tavattiin päiväkodissa.
Sinä söit hiekkaa ja minä itkettiin
ja siitä alkoi neljäkymmentä vuotta ystävyyttä.
Ala-asteella istuttiin vierekkäin
ja vaihdettiin keräilykortteja
ja suunniteltiin karkaamista Amerikkaan.
Meillä oli kartta ja kaksi omenaa
ja suunnitelma, jossa ei ollut järkeä.
Yläasteella vaihdettiin salaisuuksia
ja kuunneltiin samoja bändejä
ja vannottiin, ettei kukaan muu
ymmärrä meitä niin kuin me ymmärrämme toisiamme.
Olimme oikeassa.
Lukion jälkeen elämä veti eri suuntiin.
Sinä menit etelään, minä pohjoiseen.
Kirjeitä ensin, sitten sähköposteja,
sitten tekstiviestejä, sitten WhatsAppia.
Välineet muuttuivat, sisältö ei:
"Miten menee? Mitä kuuluu? Muistatko kun..."
Tavataan kerran vuodessa.
Istutaan keittiössä, juodaan viiniä,
ja kolmen tunnin jälkeen
olemme taas ne samat
kuin hiekkalaatikolla.
Ystävyys ei mittaa aikaa.
Se ei laske tapaamisia
eikä viestien määrää.
Se on tieto siitä,
että vaikka menisi kymmenen vuotta,
ensimmäinen lause olisi:
"No niin, mistä me jäätiin?"
Ja me tiedettäisiin mistä.
— Tuntematon