Pakkasta kaksikymmentä, aurinko matalalla.
Valo on sellaista, jota ei ole missään muualla.
Sinistä ja kultaista ja niin kirkasta,
että silmät vuotavat.
Askeleet narskuvat lumessa.
Nars. Nars. Nars.
Ainoa ääni maailmassa.
Ei autoja, ei ihmisiä, ei tuulta.
Vain minä ja lumi ja hiljaisuus.
Koivut seisovat alastomina,
oksat yllään kuin pitsiä — huurteista, valkoista.
Kuuset kantavat lunta hartioillaan
kuin vanhoja miehiä, jotka eivät valita.
Hengitys höyryää ja jäätyy parran reunaan.
Nenä punoittaa, sormet pistelevät,
mutta sisältä on lämmin.
Sydän pumppaa ja veri kiertää
ja keho tekee sen, mihin se on luotu.
Jäniksen jäljet ylittävät polun.
Minne se meni? Mistä se tuli?
Pieni tarina lumessa,
jonka vain minä luen.
Puoli tuntia ulkona pakkasessa
ja kaikki on selvempää.
Ajatukset järjestyvät
kuin kirjat hyllyyn.
Mikä oli monimutkaista, on yksinkertaista.
Mikä oli raskasta, on kevyempää.
Suomalaiset tietävät:
pakkanen ei ole vihollinen.
Se on ystävä, joka sanoo:
"Pysähdy. Hengitä. Katso ympärillesi.
Kaikki on hyvin."
— Tuntematon