Luonto värssyt

Pakkasta kaksikymmentä, aurinko matalalla. Valo on sellaista, jota ei ole missään muualla. Sinistä ja kultaista ja niin kirkasta, että silmät vuotavat. Askeleet narskuvat lumessa. Nars. Nars. Nars. Ainoa ääni maailmassa. Ei autoja, ei ihmisiä, ei tuulta. Vain minä ja lumi ja hiljaisuus. Koivut seisovat alastomina, oksat yllään kuin pitsiä — huurteista, valkoista. Kuuset kantavat lunta hartioillaan kuin vanhoja miehiä, jotka eivät valita. Hengitys höyryää ja jäätyy parran reunaan. Nenä punoittaa, sormet pistelevät, mutta sisältä on lämmin. Sydän pumppaa ja veri kiertää ja keho tekee sen, mihin se on luotu. Jäniksen jäljet ylittävät polun. Minne se meni? Mistä se tuli? Pieni tarina lumessa, jonka vain minä luen. Puoli tuntia ulkona pakkasessa ja kaikki on selvempää. Ajatukset järjestyvät kuin kirjat hyllyyn. Mikä oli monimutkaista, on yksinkertaista. Mikä oli raskasta, on kevyempää. Suomalaiset tietävät: pakkanen ei ole vihollinen. Se on ystävä, joka sanoo: "Pysähdy. Hengitä. Katso ympärillesi. Kaikki on hyvin."

Sade lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoi. Pilvet repeävät ja valo tulee sisään kuin joku olisi avannut verhot maailman suurimmasta ikkunasta. Kaikki on kirkkaampaa sateen jälkeen. Vihreämpi vihreä, sinisempi sininen. Asfaltti kiiltää kuin peili ja puiden lehdet kantavat pisaroita kuin pieniä timantteja. Lintu laulaa — se, joka oli hiljaa koko sateen ajan. Nyt se laulaa kovempaa kuin koskaan, kuin se haluaisi kertoa kaikille: "Se meni ohi. Me selvittiin." Ilmassa on tuoksu, jolla ei ole nimeä. Maan ja veden ja vapauden tuoksu. Tuoksu, joka sanoo: kaikki on pesty puhtaaksi, voit aloittaa alusta. Ja ehkä me tarvitsemme sadetta. Ehkä tarvitsemme pimeitä päiviä jotta osaamme nähdä valon. Ja ehkä tarvitsemme kyyneleitä jotta osaamme hymyillä niin kuin hymyilemme nyt — sateen jälkeen.

Löylyn jälkeen iho hehkuu ja maailma on yksinkertainen. Ei monimutkaisia ajatuksia, ei huomisen huolia. Vain tämä hetki, tämä hengenveto. Istut terassilla pyyhkeessä ja ilta-aurinko maalaa järven kullaksi. Koivu huojuu hiljaa kuin se nyökkäisi sinulle: "Hyvin menee. Hyvin menee." Tuoppi tai mehu, ei väliä, kunhan se on kylmää ja käsissä. Jalat lepäävät ja mieli lepää ja kroppa kiittää tavalla, jota ei voi selittää kenellekään, joka ei ole ollut saunassa. Suomalainen sauna ei ole pelkkä pesu. Se on terapiaa ilman terapeuttia. Se on meditaatiota ilman ohjaajaa. Se on kirkko ilman saarnaa. Löyly puhdistaa sen, mitä suihku ei tavoita. Ja saunan jälkeen kaikki on mahdollista — tai ainakin mikään ei ole niin vakavaa kuin ennen löylyä.

Autosta astutaan ulos ja hengitetään. Ensimmäinen hengenvetys on aina se paras — se tuoksuu männyltä, järveltä ja vapaudelta. Avain narahtaa lukkoon, ovi aukeaa, ja sisällä on se tuttu tuoksu: hieman tunkkainen, hieman puinen, täydellinen. Ikkunat auki. Lakanat narulta. Vene käännetään oikein päin ja vedetään laiturille. Kaikella on paikkansa — joka kesä sama. Lapset juoksevat rantaan ennen kuin laukut on kannettu sisään. "Saako uida?" he huutavat, ja vastaus on aina kyllä. Illalla grillataan makkaraa. Savun haju sekoittuu koivun lehvien tuoksuun. Hyttyset ilmestyvät seitsemältä, täsmällisesti kuin aina. Saunassa löyly sihisee ja järvi odottaa, pimeänä ja lämpimänä. Avanto on heinäkuussa pelkkä askellus viileään, joka tuntuu silkiltä iholla. Tämä on se paikka. Ei maailman kaunein, ei suurin, ei hienoin. Mutta meidän. Ja siksi kaunein, suurin ja hienoin.

Hongiston humina hiljenee iltaan, kun aurinko laskee puiden taa. Mäntyjen tuoksu täyttää ilman, käpyjen kopina kuuluu maahan. Orava kiipeää runkoa pitkin, pöllö herää yön vartioon. Metsä vaihtaa vuoroaan, päivästä yöhön, rauhaan.

Koivun alla istun ja kuuntelen, kuinka lehdet laulavat tuulessa. Valkoinen runko kertoo tarinaa vuosien viisaudesta ja kestämisestä. Juuret ulottuvat syvälle maahan, oksat kurottavat kohti taivasta. Koivu opettaa minulle sen, mitä sanat eivät tavoita.

Järven pinta on kuin peili, jossa taivas katsoo itseään. Kaislat kuiskivat tuulessa, kala loiskii kaukana rannasta. Istun laiturilla hiljaa, jalat vedessä viileässä. Tässä hetkessä on kaikki, mitä elämältä tarvitsen.

Suo syvä ja hiljainen, missä aika pysähtyy. Rahkasammal peittää kaiken, hiljalleen maa hengittää. Kurki huutaa kaukana, sumuharso nousee pinnasta. Suon salaisuudet nukkuvat vuosituhansien alla.

Puro solisee kivien lomassa, kirkas vesi virtaa vapaana. Se tietää tiensä jokeen, joki tietää tiensä mereen. Niin kuin puro, niin kuin joki, me kaikki kuljemme eteenpäin. Jokainen mutka opettaa, jokainen koski vahvistaa.

Aamun kaste kimmeltää ruoholla, joka helmi kuin pieni timantti. Aurinko nousee puiden takaa ja maalaa maailman kullalla. Lintu laulaa oksallaan, herättää metsän uudelle päivälle. Kaikki on tuoretta, kaikki on uutta, kaikki alkaa alusta jälleen.

Niityn kukat heiluvat tuulessa, apila, päivänkakkara, kissankello. Mehiläinen lentelee kukasta kukkaan, perhonen tanssii ilmassa kevyesti. Tässä on kesän koko rikkaus, ilman hintaa, ilman vaivaa. Luonto antaa lahjaksi kauneutta jokaiselle, joka osaa katsoa.

Tunturin laella tuuli laulaa ikiaikaista lauluaan. Jäkälä peittää kivet harmaat, porot kulkevat vapaana. Taivas kaartuu äärettömänä, horisontti piirtyy kauas. Täällä ihminen on pieni, mutta sydän on suuri.