Viisikymmentä vuotta.
Puoli vuosisataa.
Se kuulostaa ikuisuudelta,
mutta tuntuu kuin eilen.
Muistan hääpäivän.
Sinulla oli liian pienet kengät
ja minulla liian iso puku,
ja kumpikaan ei uskaltanut sanoa.
Hymyilimme kuvissa
ja jalat olivat kipeinä jo kirkossa.
Ensimmäinen vuosi oli vaikeinta.
Opettelimme jakamaan kaiken:
tilan, ajan, pesuhuoneen,
ja sen viimeisen palan piirakkaa.
Lapset tulivat nopeammin kuin suunniteltiin
ja veivät unen ja rauhan ja kaiken.
Mutta toivat tilalle jotain,
mille ei ole sanoja.
Vuodet menivät. Vuosikymmenet menivät.
Jotkut vuodet olivat helppoja,
jotkut olivat niin vaikeita,
että mietittiin, kannattaako jatkaa.
Aina kannatti.
Nyt istumme samassa keittiössä
— neljännessä keittiössä —
ja sinun hiuksesi ovat valkoiset
ja minun polveni eivät taivu kuin ennen.
Mutta kun katsot minua aamulla,
kahvikuppi kädessä,
silmälasit nenän päässä,
näen saman katseen kuin viisikymmentä vuotta sitten.
Ja tiedän, että tekisin kaiken uudelleen.
Jokaisen riidan, jokaisen muuton,
jokaisen unettoman yön,
jokaisen hetken — uudelleen.
Koska ne kaikki johtivat tähän.
Tähän aamuun. Tähän kahviin.
Tähän katseeseen.
— Tuntematon