Rakkaus värssyt

Viisikymmentä vuotta. Puoli vuosisataa. Se kuulostaa ikuisuudelta, mutta tuntuu kuin eilen. Muistan hääpäivän. Sinulla oli liian pienet kengät ja minulla liian iso puku, ja kumpikaan ei uskaltanut sanoa. Hymyilimme kuvissa ja jalat olivat kipeinä jo kirkossa. Ensimmäinen vuosi oli vaikeinta. Opettelimme jakamaan kaiken: tilan, ajan, pesuhuoneen, ja sen viimeisen palan piirakkaa. Lapset tulivat nopeammin kuin suunniteltiin ja veivät unen ja rauhan ja kaiken. Mutta toivat tilalle jotain, mille ei ole sanoja. Vuodet menivät. Vuosikymmenet menivät. Jotkut vuodet olivat helppoja, jotkut olivat niin vaikeita, että mietittiin, kannattaako jatkaa. Aina kannatti. Nyt istumme samassa keittiössä — neljännessä keittiössä — ja sinun hiuksesi ovat valkoiset ja minun polveni eivät taivu kuin ennen. Mutta kun katsot minua aamulla, kahvikuppi kädessä, silmälasit nenän päässä, näen saman katseen kuin viisikymmentä vuotta sitten. Ja tiedän, että tekisin kaiken uudelleen. Jokaisen riidan, jokaisen muuton, jokaisen unettoman yön, jokaisen hetken — uudelleen. Koska ne kaikki johtivat tähän. Tähän aamuun. Tähän kahviin. Tähän katseeseen.

Sinä heräät ensimmäisenä ja sammutat herätyskellon ennen kuin se ehtii soida toista kertaa, koska tiedät, että tarvitsen sen viisi minuuttia. Sinä muistat hammaslääkäriajat ja vanhempainillat ja syntymäpäivät ja sen, että naapurin koiraa pitää ulkoiluttaa torstaisin kun he ovat matkalla. Sinä kannat näkymättömiä kuormia. Niitä, joita kukaan ei laske, kukaan ei kiitä, kukaan ei huomaa. Pyykkivuoret ja ruokakaupat ja lomakkeet ja lasten murheet ja vanhempien lääkärikäynnit. Joskus väsyneenä huokaat ja minä kysyn: "Mikä on?" Ja sinä sanot: "Ei mikään." Ja molemmat tiedämme, että se on kaikki. En osaa sanoa tätä usein tarpeeksi, joten sanon sen nyt, tässä, hitaasti: Kiitos. Kiitos, että jaksat. Kiitos, että kannat. Kiitos, että olet. Tämä perhe seisoo sinun hartioillasi. Ja ne hartiat ovat vahvimmat, jotka tiedän.

Ei kukaan kertonut meille, miltä rakkaus näyttää kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Se ei näytä elokuvilta. Ei ruusuilta eikä kynttiläillallisilta. Se näyttää tältä: Sinä viet roskat ilman pyytämistä. Minä laitan kahvinkeittimen päälle ennen kuin heräät. Sinä muistat, etten pidä kurkkusta. Minä muistan, että pidät villasukista. Se näyttää siltä, kun toinen sairastaa ja toinen hakee apteekin tyhjäksi ja keittää kanaliientä ja vaihtaa lakanat ja lukee ääneen kirjaa koska se on ainoa mikä auttaa. Se näyttää siltä, kun istutaan autossa hiljaa ja hiljaisuus ei ole ongelma vaan koti. Se näyttää siltä, kun tietää toisen ajatuksen ennen kuin hän sanoo sen. Kun nauru tulee samasta asiasta samalla sekunnilla. Rakkaus kaksikymmentä vuotta myöhemmin ei ole tulta. Se on hiillos. Hiljainen, lämmin ja kestävä. Se pitää lämpimänä silloinkin, kun kaikki muu kylmenee.

Kolmekymmentä vuotta sitten seisoimme alttarilla ja lupasimme. Emme tienneet silloin, mitä lupasimme. Emme tienneet unettomista öistä vauvan itkiessa, emmekä teini-ikäisen ovesta, joka paukkui niin usein. Emme tienneet sairaalareissuista emmekä pelosta, joka herätti yöllä. Emme tienneet yt-neuvotteluista emmekä lainojen paineesta. Mutta emme tienneet myöskään lapsen ensimmäisistä askeleista, niistä pienistä käsistä, jotka tarttuivat sormiimme. Emme tienneet kesälomien rauhasta, kun kaikki olivat vielä kotona. Emmekä siitä onnesta, kun lapset löysivät omat tiensä. Ja tänään — kolmekymmentä vuotta myöhemmin — istumme samalla sohvalla, kahvikupit kädessä, hiljaisuudessa, joka on täynnä kaikkea mitä olemme yhdessä eläneet. En vaihtaisi päivääkään.

Muistan päivän, kun pidit sormestani ylittäessämme tietä. Kätesi oli niin pieni, että mahtui kokonaan omaani. Muistan, kun opettelit pyöräilemään ja huusit: "Älä päästä irti!" Ja minä päästin — salaa — ja sinä ajoit ihan itse. Muistan ensimmäisen koulupäivän, kun seisoin portin takana ja katsoin, miten kävelit pois reppu selässä, rohkeana. Ja nyt seisot tässä, valkoisessa, kauniimpana kuin kukaan muu maailmassa. Ja viereesi astuu joku, joka pitää kädestäsi tästä lähtien. Minä en ole mustasukkainen. Olen kiitollinen. Kiitollinen, että löysit jonkun, joka katsoo sinua niin kuin minä katsoin sinä päivänä, kun synnyit. Mene, rakas tyttäreni. Mene ja rakasta rohkeasti. Tiedä, että isän rakkaus ei vähene — se vain saa seuraa.

Tänä aamuna heräsin tietäen, että kaikki on toisin tästä lähtien. Ei pelottavasti toisin — kauniisti toisin. Kuin kevät, joka tulee talven jälkeen. Sinä olet se, jonka kanssa haluan juoda aamukahvin hiljaisuudessa, katsella sadetta ikkunasta, ja nauraa niille jutuille, joita kukaan muu ei ymmärrä. Lupaan sinulle arjen — ei täydellistä, mutta aitoa ja meidän omaa. Lupaan sinulle kärsivällisyyttä huonoina päivinä ja kiitollisuutta jokaisesta hyvästä. Tämä on meidän päivämme. Tästä alkaa meidän tarinaamme — yhdessä kirjoitettu, yhdessä eletty.

Rakkaus on aamukahvi yhdessä, hiljainen hymy keittiössä, käsi kädessä kaupassa, ja tieto siitä, ettei ole yksin.

Lupaan rakastaa sinua auringossa ja sateessa, naurusta kyyneliin, tänään ja aina.

Kaksi polkua yhtyi yhdeksi, kaksi sydäntä löysi kodin. Edessänne on matka, jonka pituutta ei kukaan tiedä — mutta yhdessä se on kaunein.

Sinulle annan aamujeni ensimmäisen ajatuksen, iltojeni viimeisen kuiskauksen. Sinulle annan sen mitä sanoilla ei voi sanoa, mutta sydämellä voi tuntea. Sinulle annan kaiken.

En lupaa sinulle tähtitaivasta, en ikuista kesää. Mutta lupaan olla vierelläsi, kun myrsky yltyy, kun syksy saapuu, kun kaikki muuttuu — minä jään.

Rakkaus puhuu monella kielellä: aamupalalla joka odottaa pöydällä, peittona joka vedetään harteille, ovena joka avataan toiselle. Pienet teot, suurin rakkaus.