Kolmekymmentä vuotta sitten
seisoimme alttarilla ja lupasimme.
Emme tienneet silloin,
mitä lupasimme.
Emme tienneet unettomista öistä
vauvan itkiessa,
emmekä teini-ikäisen ovesta,
joka paukkui niin usein.
Emme tienneet sairaalareissuista
emmekä pelosta, joka herätti yöllä.
Emme tienneet yt-neuvotteluista
emmekä lainojen paineesta.
Mutta emme tienneet myöskään
lapsen ensimmäisistä askeleista,
niistä pienistä käsistä,
jotka tarttuivat sormiimme.
Emme tienneet kesälomien rauhasta,
kun kaikki olivat vielä kotona.
Emmekä siitä onnesta,
kun lapset löysivät omat tiensä.
Ja tänään — kolmekymmentä vuotta myöhemmin —
istumme samalla sohvalla,
kahvikupit kädessä,
hiljaisuudessa, joka on täynnä kaikkea
mitä olemme yhdessä eläneet.
En vaihtaisi päivääkään.
— Tuntematon